Tunteidenmukaisen kauneuden keskellä

Tässä ei siis ollut ideana töllöttää tuota juvaa, vaan teksti on assosiaationa siihen syntynyt, ei ole siis kuvan kuvaus vaan kuvan synnyttämän idean ja siitä laatimani ohje muuhun elämään, vaikkei kuvan nainen olisi sitä osannut.

Lainasin kirjastosta kirjan Rahvaan puku, ja siinä oli ihan alussa kuva, jossa kaksi naista, toinen selin nykyajan (kenties murhia tekevän) käsityöharrastuneen näköinen ja toinen kuin vanhan ajan koko ajan kauniin luonnon kanssa tekemisissä ollut, kädet ihan toisenlaiset, kuin intialaiset, marjojen kauneutta, joskus vaatteitakin ihastelleet, tunnelmallisen kauneuden keskellä koko ajan, mielekkään syvällisen viisauden ja sen ilmentymän kauneudessa elämänpiirinsä pääteemoina pitävän, kuin se olisi ollut hänen taitonsa, häneen suuntautumisensa kuin maalausten kiehtovuus joidenkin suurten taidemaalarien, kuin maanviljelys hineolla tavalla merkityksellistä elämää elävän maanviljelijän.
Mitä siis on tuo kauneus, miten sen löytää ja miten pitää siinä sen merkityksellisyys, juuri syvällinen viisaus, monimuotoisessa rikkaudessaan eikä vain yksittäisissä muodoissaan. Joitakin kiinnekohtia tähän tiedän, mutten osaa koko juttua. Iso osa viehätyksestä on elinympäristön monimuotoisessa kauneudessa, sen tekemisten mielekkyyksissä, ikiaikaisessa viisaudessa, jota elinympäristössä ja elämäntavassa on. Mutta toisaalta on samaa oman lähestymistavan hyvälaatuisuudessa, siinä, ettei ole uupunut vaan on kuin uuden alun kiehtovuudessa, kuin nuori aikuinen joskus elämänmahdollisuuksia pohtiessssaan, tai kuin ihminen vanhetessaan oman tiensä ja rakkautensa, ne monet, löytäessään, ne kodikseen vakiinnuttaessaan.
Kun aloitamme uutta, josta olemme kiehtoutuneet, niin hetken aikaa maailma on mahdollisuuksia täynnä. Jos sen hetken jälkeen pidämme pienen tauon ennen kuin hetki on ennättänyt mennä ohitse, niin voimme samalla haaveilla ja tehdä hetken aikaa muuta: elämänrytmistä tulee polveileva, tekemisistä monenlaisia, alun energisyys jaksaa kantaa tekemisen hyvään laatuun ja arkijärki yhdessä innostuksen ja kontaktin useaan elämänalaan kanssa tuo ymmärrykseen hyvälaatuisuutta: tähän luon oman tieni. Samaan aikaa kosketus todellisuuden kanssa tuo kanttia. nyt pitää tsempata, ei kun tuo oli vaan tollanen ja nä on hienoja ja tarttisko nyt kiirehtiä tuonne, mitä jos jatkan tän loppuun kun on aikaa ja jaksan, mitä lukisin ym.

Koska tunnelma on kaikki havainnot, tunteet mielekkyyksineen,filosofia, konteksti yms yhteensä, niin tunnelmataju on avain ilmiöiden syvällisen merkityksellisyyden ymmärtämiseen: kaikkien havaintojemme joukko asettaa ilmiöt kunkin oikealle mielekkäimmällepaikalleen kokonaisuudessa, jos vain ymmärrämme ideaaleja, siis kokonaisuuden ja ikiaikaisen elämäntavan mielekkyyksien tasoa kyllin hyvin aina elämämme käytäntöä myöten.

Syvällistä viisautta maailmasta ja maailmassa el'misestä voi oppia, kun luonnon helmassa katselee maisemaa samalla kun miettii elämää. Niin mietityttävät isot kysymykset vertautuvat luontomaiseman osiin, esim. puiden oksiin ja runkoon, ja niin tunnelmatajun myötä, rakennehahmotuksensa myötä ja huomatessaan, miten tunteet liittyvät kuhunkin asiaan ja kertovat niiden paikasta maailmassa ja ihmiselämässä, niin silloin voi objektiivisesti yltää johonkin syvällisempään näkemykseen elämästä ja maailmasta, maailmassa elämisestä ikiaikaisen luontonsa mukaan, vaikkei tavallisesti osannut.

Mielikuvituksen sijasta kunkin asian henki

Tässä marraskuussa, kun oli jo ensilumi ollut ja sulanut pois, katselin jossakin tienvarren heinikkoa. Ja vaikka oli lumi painanut hiukan ja syksy riepotellut niin, että heinikko oli tavallaan räjähtäneen näköinen, niin tuntui, että kun sitä katseli tietyn kokoinen alue kerrallaan ja eläytyi heinien tunnelmaan, niin se oli kovin tunnelmallinen, kuin sillä olisi ollut oma henki, monella heinänkorrella yhtä aikaa ja maahan pudonneet lehdet siinä mukana. Mutta sitten jos katseli erikokoisen alueen, niin tuo tenhoava henkijäi pois ja tilalla oli ankea kireä ihmisten syksy kiireineen. Eli tuolla katsomistavalla tuntuisi olevan paljon väliä ja heinikolla, ja luullakseni muullaakin, jopa taiten rakennetulla, oma hahmo henki, kenties useampiakin sellaisia. Ja niin lapsena, kun askarreltiin jouluksi tonttuja vessapaperirullista, niin kullekin tontulle tuntui tulevan tietty ilme, jolla se oli hyvän näköinen, ja oletimme sen olevan mielikuvitusta vain ja se häiritsi,mokoma puppu. NIin kai enemmänkin niin, että pahviruyllalla on omat mittasuhteensa, päänä oleva paperimassapallo ei ole aina saman muotoinen ja silmät ovat milloin mitenmin vinoon menneet,niin että siinä on tontun alulla omat piirteensä, tietty määrä tukevuutta, leppoisuutta, kireyttä, miettiväisyyttä, miesmäisyyttä yms, mikä kertoo, mikä olisi sille hyvä hahmo, millainen hyvä tonttu siitä syntyisi. Ja niin kai muissakin käsitöissä vastaava juttu: ei mielikuvitus vaan karkeat piirteet kuten tukevuus, jähmeys, rentous, ilmavuus ym.